Matka kohti Pariisia on käynnissä .
Eilen kokoonnuimme koko Suomen porukan kanssa Kansalaistorille, jossa oli settiin kuuluvat seremoniat. Saimme ajaa poliisien saattelemana satamaan . Tämä saattue laittoi minut vasta miettimään , mitä suurta olen tekemässä. Suurta itselle mutta tavallaan pientä mutta suurta asiaa suöpälapsien hyväksi . Kyyneleet silmissä rullailua fillarilla.
Jokaisessa meissä on se heikoin lenkki. Huomaan itsessäni sen olevan sosiaalisuus. En vain jaksa olla sosiaalinen jatkuvasti. Haluan olla yksin kuten nyt istuessani laivan kannella ja miettien asioita .
Kotona kaikki hyvin. Tiedän heidän pärjäävän, ovathan lapseni jo isoja. Ovat isoja mutta ovat silti minulle kaikki. Tiedän, että pitäisi jo hiljalleen antaa heille jo luvan kasvaa irti itsestäni mutta mutta.. Lapsen kasvaminen ei ole vaikea prosessi vain lapselle , nuorelle vaan myös meille vanhemmille . Joku sanoi minulle, että päästä jo irti . Kyllä ne pärjää . Pärjääjän he mutta ... Lapset eivät ole olleet minulle itsestään selvyys ja ehkä sen takia haluan jarruttaa omassa päässäni heidän itsenäistymistään. En halua vielä päästää heitä lentoon vaikka ehkä pitäisi ..
Miäs pärjää..totuus on ettemme ole olleet suhteemme aikana ikänään erossa 10 päivää kuten nyt.. Se toisen kaipuu tuohon arkeen ja vierelle on vain kova. Ehkä minulle on tarve kokea sana ikävä . Walman sanoin:" ei ikävää ilman rakkautta".
Mietin eilen työuraani sairaalassa . Opin yhden ison asian; jokainen on tärkeä jollekin vanhemmalle . Jokainen meistä on ainutlaatuinen ja rakas juuri sellaisena kuin hän on juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti